Äitiys

Tässä on aihe josta en hirveästi ole halunnut puhua julkisesti. Syynä siihen on jonkinlainen suojelu tytärtämme kohtaan. En myöskään julkaise yhtään kuvaa hänestä, kysymättä lupaa häneltä. Mielestäni jokaisella pitää olla oikeus päättää omista kuvistaan internetin maailmassa. Nyt ajattelin kuitenkin kirjoitella itsestäni äitinä.

Äiti 2014

 Olin reilu kaksikymppinen tullessani äidiksi ja tyttö oli hyvinkin toivottu ja odotettu. En ole kuitenkaan tuntenut itseäni äidilliseksi äidiksi, vaikka kovasti aluksi yritin. Yritin mahtua siihen samaan muottiin mihin kaikkien muidenkin äidit mahtuivat. Muotti falskasi kuitenkin joka suunnasta, ja huomasin hyvinkin pian, että minä en jaksa kuunnella yhtään sanaa enää imettämisestä tai kuinka perhepeti on ainoa oikea ratkaisu. Mietin usein, että miten äitiydestä on tehty niin hankalaa. Eikö se lapsi nyt voi nukkua omassa sängyssä ja syödä kun sitä huvittaa. Jossain vaiheessa heräsi myös angsti kysymyksestä "Koskas toinen on tulossa?" No, ei ole tulossa. Vaikka lapsia rakastan ja lasten kanssa koko nuoruuden ollut töissä, en siltikään näe itseäni suurperheen äitinä. Sain osakseni myös jonkin verran halveksuntaa iästäni. "Miten noin nuori tulee äidiksi?" "Miten te pärjäätte?" No homman nimi on nyt vain se, että kun haluaa tulla nuorena äidiksi, niin sitä on päätetty selvitä ja kun lapsi on ollut haluttu, niin homma on kyllä suunniteltu.

Juoksin kaikkissa mamma-lapsi kerhoissa ja yht äkkiä huomasin olevani töissä niissä samaisissa kerhoissa. Haha, minkä sitä luonteelleen voi.  En vain osannut olla aloillani. Jo tytön olessa vauva, hän kulki mukanamme joka paikkaan. Ensimmäinen Thaimaan matka oli tytön ollessa 7kk. Sen jälkeen on ollut tasaisesti ulkomaan matkoja lähelle ja kauas, mutta myös kotimaan sisällä. Patikkaretkemme saattoi kestää vuorokauden, tytön istuessa rintarepussa. Ja pikkuhiljaa tyttö alkoi painamaan ja saimme siirtyä aina vain isompaan rintareppuun. Ja pikkuhiljaa omaan kävelemiseen. Sain myös kommentteja siitä, miten lapsi pärjää mukanamme. Mutta hyvin nopeasti huomasin, että ne on ne vanhemmat jotka tekevät lapsen kanssa liikkumisesta ongelman. Ei ne lapset. Allekirjoitan kyllä, että tyttömme on ollut aina helppo lapsi, jos niin voi lapsesta sanoa. Mutta syytän osin myös kasvatusta. Olemme tiukkoja, välillä niin tiukkoja, että mietin pitäisikö jossain asioissa höllätä. Meillä ei todellakaan hypitä sängyllä, pelata pallopelejä sisällä tai kiipeillä portaissa. Läksyt tehdään aina koulun jälkeen ja puhelimeen vastataan kun se soi.  Kirosanasta olen pitänyt yhden puhuttelun, sen jälkeen asiaa ei ole tarvinnut ottaa puheeksi. Sekin taisi olla sellainen sana, jonka tarkoitusperää ei tiedetty. Meillä on myös AINA menty nukkumaan aikaisin. Tytön ollessa ensimmäisellä luokalla, nukkumaanmenoaika oli kahdeksalta. Nyt se on yhdeksältä. Minä ja tyttö tarviotsemme paljon unta. Kehittyminen vaatii lepoa ja kehittyvä lapsi tarvitsee todella paljon lepoa.

Olinkohan niitä ainoita äitejä, jotka ei todellakaan hehkunut raskausaikana.

Olemme kuitenkin myös rentoja. Kun homma sujuu, niin meillä on ovet auki tytön kavereille. Yksi kaveri on matkannut muutaman vuoden ikäisestä kanssamme jopa ulkomaille. Joka syksyiset lasten Halloween bileet on hitti ja joskus leiriydymme olohuoneeseen nukkumaan, ihan vain sen takia, koska voimme. Käymme paljon erilaisissa paikoissa, ja työtehtäväni ovat vieneet meitä vaikka minne. Pienempänä tyttönen veti sujuvasti jumppaa kanssani kuntosalilla ja puistossa.

Huomaan tytön kasvavan nopeasti. Niin nopeasti, ettei kaikissa jutuissa pysy enää mukana. Välillä lapset puhuvat hepreaa tai sitten se on nykynuorten slangia. En kuitenkaan myönnä tulleeni vanhaksi, vaikka äiti ei aina tajuukkaan. On mahtava huomata minkälainen nuori omasta lapsesta kasvaa ja miten vankan suhteen pystymme pitämään yllä. On hienoa itkeä kun tyttö saavuttaa jotain suurta. Ja minulle sanotaankin usein "Ja taas äiti itkee". Jotkut asiat koskettavat minuakin hyvin syvältä.

Tytön ollessa nuorempi, koin välillä huonoa omaa tuntoa siitä, etten pystynyt olla sellainen mammaäiti. Kaikki äidithän olivat sitä! Ainakin minun silmissä. Minä vihasin niitä äitiysliivejä ja vihasin sitä kun herään rintakumi poskella. Olin joka aamu väsynyt ja mietin, että tätäkö se äitiys on. Kaupassa käynti on viikon kohokohta, jos sen sai tehdä yksin. Silloinkin heijasit ruokaostoksia ostoskärryissä edestakaisin. Tänäkin päivänä nauran niille ihmisille kaupassa heijaa ruokaostoksiaan. Vahingon ilo on paras ilo. Nyt kun tyttö on kasvanut kokoajan, olen itse kasvanut mukana ja nauttinut kokoajan enemmän ja enemmän äitiydestä. Tiedän myös, että pian huomaan ettei minulla olekkaan enää sitä tyttöä, jonka kanssa pystyn shoppailemaan ja tekemään ns.tyttöjen juttuja. Mutta nyt on aika nauttia tästä hetkestä. Nyt on se hetki kun olen äiti parhaimmillani.

Onneksi äitejä on erilaisia. On onni olla erilainen. Enää en haluaisi kuulua siihen samaan muottiin, mihin aluksi halusin. Haluan olla juuri tälläinen äiti. En ehkä paras, mutta mukiinmenevä.  Uskon, että jokaisella on omat vahvuudet ja heikkoudet. Minun vahvuus ei ollut kotiäiteys, minun vahvuus on hulluttelu, kokeilun halu, kekseliäisyys ja toteuttamisen halu. Toivon, että saan kasvattaa lapsestanikin kokeiluhenkisen ja itsetunnoltaan vahvan aikuisen.

Nautin tästä kun saamme tytön kanssa suunnitella kesän menoja. Tälläkertaa paljon kahdestaan. Mökkimatkat, laivamatkat ja päiväretket! Odotan innolla kesää!

@ptniinanevalainen

-Niina-