perjantai 10. elokuuta 2018

Elämäni oravanpyörässä

Heräät aamulla. Teet aamupalat. Hoidat lapsen kouluun. Lähdet kiireellä töihin. Töiden jälkeen käyt kaupassa. Teet ruan. Huolehdit lapsen harrastuksiin. Tulet kotiin. Teet iltapalana. Ilta pesut. Huolehdit lapsen nukkumaan ja kaadut itse sohvalle. Pahimpina päivinä haet kaapista suklaalevyn tai jäätelön ja palkitset itsesi kiireisen työpäivän jälkeen. Tiedät, että sama alkaa seuraavana päivänä alusta. Paitsi viikonloppuna voit palkita itsesi viinillä.


Kuulostaako tutulta? Itse tein tätä pitkään. Ehkä en ihan samalla kaavalla, mutta hyvin pitkälle samallalailla. Päivät meni suorittaessa. Olinko onnellinen? Kai tavallaan olin, kun en osannut ajatella, että elämä voisi olla perhearjessa muutakin. Taistelin ehkä vastaan, koska muutkin suorittivat elämää juuri näin. Palkitsimme kiireisen elämän pakettimatkalla ulkomaille ja sieltä palattuamme homma jatkui siitä mihin oli jäänyt.


Nyt kun ajattelee asiaa, niin kuulostaa uskomattoman tylsältä. Ihmekkään kun luonteelleni tämä ei sopinut. Piti alkaa etsimään jotain muuta. Kaikki oli oikeastaan hyvin, mutta oravanpyörä pyöritti elämää. Juoksin samaa rataa läpi, päätymättä koskaan maaliin. Ei onnistumisen tunteita, perus ok jokainen päivä. Kroppakin ilmoitti, että ok, jos haluat näyttää ja tuntea itsesi kolmekymppisenä viisikymppiseltä. Muistan miettineeni silloin lastani. Hän oli pieni. Hän on vain hetken pieni. Minä olen vain hetken pienen lapsen äiti. Silloin päätin, että haluan olla hyvävointinen, elämästä nauttiva äiti, jolloin pystyn antamaan lapselleni mielestäni enemmän kun huonotuulisena, huonokuntoisena, mäkättävänä äitinä. Haluan olla se äiti jonka naama ei ole vetäytynyt sisäänpäin ja äänihuulet kutkuttele vastaantulevien korvakäytäviä.  Tämä oli täyskäännös elämässäni.


Olen aina ihmetellyt sitä, kun ihmiset voivottelet huonoa oloaan ja marisevat kaikesta. Miksi asioille ei tehdä mitään? Puuttuuko rohkeutta, halua vai onko voimavarata jo käytetty niin loppuun ettei yksin nousta enää pinnalle. Vaikka antaisi toiselle avaimet käteen, kertoisin mistä muualta voi saada apua ja melkein tekisin toisen puolesta asiat, niin jotkut ihmiset eivät vain tee muutosta. Onko vanhat asiat kuitenkin, niin turvallisia ettei uskalleta kokeilla uutta? Vanha koirakin voi oppia uutta, jos tavoite on tarpeeksi iso asia itselleen.

Sosiaaliseen mediaan on helppo antaa itsestään kuva, että kaikki on käynyt kädenkäänteessä. Yht' äkkiä sitä vaan syntyi jumppapirkkona. Raskauskilot lähti aamu vessassa käynnin jälkeen ja bisness loistaa ilman, että töitä tarvitsee tehdä. Perhe-elämä kukoistaa ilman sen eteen työskentelyä ja lapsikaan ei koskaan kiukuttele.

Sitten palataan siihen oikeaan arkeen. Joskus hammasta kiristää oikein kunnolla ja tekee mieli heittää jokainen käsipaino ulos ikkunasta. Pahimpaan aikaan juoksin lenkillä, niin että kyyneleet valuivat silmistä, kun en tiennyt tulevasta. Vein lapsen huutavana päiväkotiin, niin kuin moni muukin äiti. Mietin kenelle voisin soittaa, kun ahdistaa. Makasin välillä hievahtamatta, miettien miten täältä noustaan. Mutta se mikä oli muuttunut, oli se, että koin onnistumisen tunteita. Heräsin aamulla viestiin asiakkaalta, miten paino on tippunut hienosti. Minua kiitettiin tehdystä työstä! Juoksin lapsen vieressä, kun hän pyöräili. Heräsin aamulla virkeänä. Menin nukkumaan ajoissa. Salilla tulokset nousi! Aloin tutustumaan oman henkisiin ihmisiin. Hymyilin suurimmaksi osaksi. Tein työstä josta oikeasti pidin. Tajusin jo alussa, että olin ottanut askeleen oikeaan suuntaan. Luulen, että ympärilläni olevatkin sen tajusi. Opin, että mikään ei tule helpolla. Kaiken eteen pitää nähdä vaivaa, mutta sitä paremmalta kiitos tuntuu. En usko, että ilman päättäväisyyttä ja jääräpäisyyttä tähän olisi tultu. 


Tästä on jo vuosia. Matka tähän päivään on ollut opettavainen. Jopa ne päivät kun olen itkenyt silmät päästäni ja miettinyt kauhulla tulevaa. Ne päivät kun mietin ettei tästä tule mitään, ei minusta ole mihinkään muutokseen. Se päivä kun mietin Sveitsin uimahallissa, että miten ihmeessä olen jotunut tähän tilanteeseen, että kohta vedän vesijumppa, enkä ole ikinä edes nähnyt vesijumppaa vedettävän ja takana on ehkä yksi ryhmäliikuntatunti ylipäätänsä ja sekin teininä äitin kanssa. Nyt kaikki tämä naurattaa ja saa hymyilemään. Ilman tätä kuljettua matkaa, en olisi eilen nauranut melkein pissat housussa työkavereiden kanssa markkinointimateriaalia tehdessä. Ilman tätä kaikkea en vastaanottaisi nyt asiakkailta näitä viestejä. Ilman tätä kaikkea en pystyisi olemaan lapselleni se hyvä nauravainen äiti, joka jaksaa touhuta ja keksii tekemistä. Järjestää juhlia ja ennen kaikkea nauttii elämästä <3

Elämän pitää välillä kihelmöidä vatsan pohjassa. Välillä pitää voida nauraa, niin että vatsalihakset ratkeavat. Pitää osata nauraa itselleen ja tajuta kun muutoksia on tehtävä. Toteuttakaa omat haaveenne! 

-Niina-
@ptniinanevalainen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Blogitekstisuositus

Aikuisten kiusaaminen

Sain idean tähän aiheeseen radioosta. En edes muista mistä kanavasta oli kyse, mutta asia on mielestäni hyvinkin tärkeä. Moni kokee kiusaami...