keskiviikko 11. helmikuuta 2015

No nyt on vanhaa kuvaa

Työnpuolesta olen huomannut tämän jo niin monta kertaa. Toinen sopii toiselle ja toiselle se ei sovi ollenkaan. Esim. Ruoan suhteen. Sopimiskysymys on usein myös pään sisäinen homma. Toinen saa näppylöitä jo pelkästään tomaatin katsomisesta. Toiset vihaavat kuntosaliharjoittelua ja toiset rakastavat sitä. Itse kuulun viimeiseen kategoriaan. Saliympäristö on enemmän kuin luontainen asia minulle, mutta moni muu karsastaa sitä viimeiseen asti. Mikä on oikeastaan ihan ymmärrettävää. Ihminen pysyy mielellään mukavuusalueellaan ja monella kuntosali ei sisälly tähän alueeseen. Itse olen mukavuusalueeni ulkopuolella jos minut puettaisiin balettipukuun. Oikeastaan se olisi enemmänkin huvittavaa. Voittekuvitella jo minut siinä. Ei ehkä olisi minun juttuni.

Sensuuri iski

Olen kuitenkin kokeillut vaikka mitä. Partio oli pitkään harrastukseni jo kuusi vuotiaana. Taisin lopettaa sen vasta 11 vuotiaana. Mikä olikaan kivempaa kun rämpiä metsässä ja vuolla keppejä, rakentaa nuotiota ja olla hyvä siinä mitä teki.


Koripalloakin harrastin monta monta vuotta. Juoksu, tanssi, potkunyrkkeily, seurakunnan kerhot, uinti, luistelu, lautailu, laskettelu, yleisurheilu, teatteri, pesis ja pelikerho ovat kuuluneet harrastuksiini. Voitteko kuvitella minut pelaamassa shakkia? Kaikkea pitää kokeilla. Jotkut jäivät kokonaan kokeiluasteelle. Näin kuitenkin löysin omat vahvuusalueeni ja tiesin jo nuorena mikä on minun juttuni. Olen aina ollut hyvä liikunnassa. Jos en saanut liikunnasta 9-10 todistukseeeni, niin olin ihan hanurista. Kun taas saksa ei voinut vähempää kiinostaa. Terveisiä vain saksanopettajalleni, joka repi varmasti pelihousuni kanssani useasti.

Joskus vieläkin haikailen nuoruusvuosien harrastusten perään. Koripallo oli hyvin rakas laji. Olin siinä jopa hyvä. Pieni ja pippurinen. Jos en olisi hurahtanut saliin, niin luulavimmin olisin palannut pelikentälle.

Mulla on vieläkin nämä verkkarit vaatekaapissa!


Toinen oli lumilautailu tai usein lauta vaihtui minisuksiin, koska näillä oli paljon hauskempi temppuilla. Joskus vauhtimme oli hiukan liian villiä kun laskimme Talman jyrkkää mäkeä laudalla pulkkamäkeä alas pellolle. Olisi muuten voinut sattua pahasti. Ja joskus sattuikin. Ei ollut yksi tai kaksi kertaa kun löysin itseni illan päätteeksi sairaalasta tai terveyskeskuksesta. Äitikään ei enää loppujenlopuksi yllättynyt kun ambulanssikuski soitti hänelle. "Mistä voin tulla tyttöni noutamaan?" Onneksi koskaan ei sattunut hirveen pahasti. Viimeksi lautailin kaksi vuotta sitten ja sitä ennen en edes muista koska. Vetäisin laudan jalkaani pitkästä aikaa viikonloppuna ja sitten se iski! Himo! Pakko päästä mäkeen.



Selatessani vanhoja kuvia, eteen tuli mitä mahtavempia muistoja. Oli monen monta turkin matkaa eri ihmisten kanssa. Oli festareita, koris turnauksia, esityksiä (spice girls), laivareissuja, mökkireissuja ja monen monta mahtavaa ihmistä. "Äiti, mitä sä hymyilet?" En mitään.... Voi kun tietäisi mitä näille ihmisille nykyään kuuluu. Onneksi on facebook eli nyt te kaikki ihanat laittamaan viestiä mulle kun tunnistat itsesi jostain reissusta emmekä ole vaihtaneet kuulumisia hetkeen. Tiedän että moni seuraa minua tätä kautta, mutta ei ole jättänyt merkkiä itsestään.

Sitten tähän päivään. Vatsalihakset ovat kipeät ja jalat ovat kuin suolapatsaat ja hartia kipeä. Tänään olisi kaiken lisäksi muutama jumpan veto. Noh kyllä se vetreytyy. Muuten lepopäivä salista ja torstaina sitten selkää. Hurjaa hommaa. Kävin muuten hierojalla... Olin muuten jumissa... Ylläri sinänsä. Pitäisikö siellä käydä hiukan useammin?

-Niina-
@ptniinanevalainen





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Blogitekstisuositus

Viikko lähtöön! Matka kohti Everestiä

Nyt tuntuu, että lähtö koittaa liian äkkiä. Asiakkaiden kanssa on hyvä pöhinä päällä. Ryhmävalmennuksissa on saavutettu mahtavia tuloksia ja...